Elävää elämää

Mulla on nyt loma. Kesäloma. Hoitoloma suorastaan. Voi, kuinka viisaasti Luoja kaiken järjestää. Kaikki asiat tapahtuvat niin loogisessa järjestyksessä. Kun mietin vuosia taaksepäin, on monessa turhauttavassa ja yllättävässä asiassa ollut jokin tärkeä kohta ja ns. sattuma, joka on johdattanut matkaani eteenpäin. Niin minä, kuin kaikki muutkin ihmiset, joudumme kohtaamaan matkallamme vaikeuksia, mutta se, miten niihin suhtaudumme, se paljastaa, miten olemme kasvaneet henkisesti.

Minun elämän kuviooni kuuluu tällä hetkellä tämä mieheni vakava sairaus, jonka lopputuloksesta en edelleenkään tiedä. Olen huomannut tässäkin asiassa selvää suunnitelmaa. Olen pikkuhiljaa ajautunut itselleni luonteenomaiseen koulutukseen, lähihoitajaksi, monen mutkan kautta. Vihdoinkin. Vihdoinkin olen valmis ottamaan vastaan tämän opin ja tulevan työn. Olen saanut opiskelusta varmuutta ja tietoa erilaisista sairauksista ja niiden hoidosta. Pakon edessä, mutta henkisesti valmiina avannehoitajana olen uskaltanut tarttua toimeen epäröimättä ja saanut miehelleni tunteen, että avanne ei ole mikään outo, tai pelottava asia. Se on osa miestäni. Sen avulla mieheni on hengissä. Ihanaa! Olen saanut opiskeluni sellaiseen vaiheeseen, että pystyn keskittymään mieheni tukemiseen tämän pitkän ja rankan kesän aikana, kun hänellä alkaa sädehoito samaan aikaan, kun hän saa sytostaattia. Lääkärin mukaan tästä tulee rankka viisiviikkoinen, jonka aikana ei kuitenkaan saa heittää toivoa menemään. Kaikki siis tapahtuu ajallaan. Hyvänen aika. Syksyllä alkavaan opiskeluun osallistun jälleen ja toivon, että mieheni on silloin minua kotona odottamassa. Löysin niin ihanan työssäoppimispaikan syksyyn kaikkien kommervenkkien jälkeen, että olen ihastuksesta aivan tohkeissani. Tapahtumat, jotka johdattivat minut tähän tulevaan työssäoppimispaikkaan, eivät olleet kovin helppoja ymmärtää silloin, mutta nyt, kun aikaa on kulunut, huomaan siinäkin johdatusta.

Oli haikeaa viimeisenä koulupäivänä, kun tiesin, että luokastamme valmistuu nyt keväällä monta opiskelijaa. Nuorisoryhmä sai onnittelutoivotuksemme ja oppislaisia muistan sitten, kun on valmistujaisjuhlien aika. Olisin halunnut laulaa sydämeni kyllyydestä Katri Helenan kappaleen ”mun sydämeni tänne jää”, mutta nuoriso on luultavasti kuullut laulamistani ja he pyysivät saada kuulla kappaleen you tubesta. Jo vain se onnistui niinkin. Ajatushan tässäkin oli tärkein. Eiks ollutkin? Olin tehnyt suklaakakun luokkakavereille haikeus rinnassain. Kaakusta riitti myös entisille luokkakavereille. Ihan kaikki eivät olleet paikalla, mutta suurin osa kuitenkin. Meitä oli hieno ja osaava luokka alussa ja nyt kun olen valinnut eri osaamisalan, olen jälleen osa fiksua porukkaa. Voi minua onnekasta.

Olemme saaneet kutsun serkun tytön ylioppilasjuhliin ja arvata sopii, kenelle tulee suurin itku, kun ei ole vaatteita. Joo. Mulle. Ajattelinkin, että taidan karauttaa Rauman Sokokseen punaisella autollani, joka ennen oli oranssi ja josta olisi tullut keltainen, jos minulta olisi mielipidettä kysytty. Pum!

Olen hyrissyt tyytyväisyyttä, kun olen osallistunut Kauttuan kyläyhdistyksen nimissä Tallinmäen lasten tapahtumaan. Vanhanajan leikkipäiviin. Minulla oli hoidettavana lempilelun tarina-piste. Kirjoitin lasten kertomuksista dokumenttia vihkoon ja annoin tarinat muistoksi heille. Voi, kumpa he ymmärtäisivät nämä jutut säästää. Kymmenen, kahdenkymmenen vuoden päästä juttuja on hellyyttävää lukea. Kirjoitin varmasti toistasataa erilaista stooria. Muutaman lauseen mittaisia, mutta siinäkin oli työsarkaa, mieluista sellaista, ihan kylliksi.

Niilo oli apunani tässä työpisteessä ja jakoi Kyläyhdistyksen tarjoamaa mehua kaikille janoisille. Saimme kahvilaput vaivanpalkaksi ja lähdimmekin kahville jossain vaiheessa. Menimme vahingossa sisään kahvion takaovesta ja anteeksipyydellen siirryimme oikealle puolelle tiskiä. Meille kerrottiin, että kaffelippuun kuuluvat pullat ovat liinan alla pöydällä. Otin siis kuvun alta berliininmunkin. Niilo otti myös. Sitten Niilo otti kahvia ja minä kuljin hänen perässään. Töräytin kahvikuppiin teevettä. En nähnyt maitoa missään ja lähdin saaliineni pöydän viereen. Kysyin kassaneidiltä, joka totisena seurasi touhujani, että otettiinko me nyt väärät pullat? Hän sanoi että kyllä. Sanoin siihen, että voin palauttaa oman munkkini, kun en ole siihen koskenut ja maksaa Niilon munkin ja tarjottavaksi tarkoitetun välisen eron. Kurkkasin siihen liinan alle ja siinä oli.. öh.. jotain ruskeita palloja. Ehkä munkkeja. En ole ihan varma. Mutta ihan varmasti herkullisia, pakkohan niiden oli olla herkullisia kun niitä kerran oli tehty talkooväelle. Niilo kertoi myös tytölle, että mamma otti vahingossa vettä kahvin sijaan. Hyvänen aika! Niin oli monelle muullekin kuulemma käynyt. Oih ja voih. Pitäisiköhän jonkun neuvoa tätä tyttöä, että suu kannattaisi avata oikeassa kohdassa. Siinä kohdassa, jossa näkee, etteivät asiat mene niin kuin on sovittu. No, Niilo joi kahvinsa ja mamma istuskeli vesitilkkansa kanssa ihan seurana vaan. Sen jälkeen lähdimme takaisinpäin. Omaan ihanaan tarinapisteeseemme. Kyläyhdistys grillasi makkaraa ja paistoi herkullisia vohveleita. Väkeä piisasi ihan riittämiin, vaikka sää oli kovin epävakainen. Aamulla ennen tapahtumaa sataa tihuutti, mutta kun kaikki tavarat oli saatu paikoilleen, sade taukosi. Ihan totta. Kello neljä, jolloin oli tapahtuman ilmoitettu päätös, tihkusade alkoi jälleen. Siis jollain on hyvät suhteet yläkertaan. Ehkäpä sinne Taivaan Isälle on muutama muukin rukous mennyt perille saakka. Käsiteltäväksi. Toiveikkuus nostaa päätään. Ihanaa!

Kyllähän minä tiedän, että toipilasta kuuluu tukea, mutta röhönaurulle ei vaan joskus voi mitään. Toipilas oli aivan harmaa ja selvästi huonovointinen. Hiljaa hän sai sanottua, että tää on kauheeta tää pahoinvointi. Ihan hirveetä. Tää voi kestää lopun elämää, jos mä elän niin kauan. Silloin repesi. Lähihoitajan eettiset periaatteet lensivät romukoppaan ja me naurettiin toipilaan kanssa yhdessä ihan katketaksemme. Jos tuleekin itku välillä arvaamatta, niin naurukin yllättää joskus!

Olen tänään jo päivittänyt blogini, mutta on aivan pakko kirjoittaa yksi ihmetyksen aihe. Olen vihdoinkin saanut aikaiseksi tilata Vesan 60-vuotispäivien kuvat ja ostin albumin, johon liimaan ne. Päätin ostaa sellaisen albumin, johon kuvat liimataan ja joka pahvin välissä on hienoa silkkipaperia. Helpommalla pääsisi, kun olisi kuvataskualbumi, mutta sitten ei kuvia voisi muokata leikkaamalla. Kunhan saan kuvat albumiin niin on sitten kiva muisto katsella, kuinka kiva päivä se oli ja ketä kaikkia oli vieraaksi saapunut. No, ensimmäinen harmi oli se, kun liima ei oikein toiminut. Laitoin liimaa tasaisesti kuvien taa ja laitoin kuvat huolellisesti albumiin. Painelin kuvia tasaisesti ja olin rauhallinen. Silti tarkastellessani tulosta, osa kuvista repsotti ikävästi. Kääk. No, ajattelin että tarkistan ne repsotukset myöhemmin uudelleen ja paikkaliimaan kuvat. Jätin albumin ja valokuvat keittiön pöydälle ja lähdin pojan perheen kanssa pojan tyttären synttäreille. Käsissäni oli Tallinnantuliaiset Erinille. Ne oli pakattu kauniiseen paperikassiin. Kassiin, johon käteni liimaantuivat kiinni matkan aikana. Onneksi huomasin tämän katastrooffin ja sain käteni irti paperisesta kassista, eikä siitä jäänyt sormiin kovinkaan isoa palaa. Huoh. Ihmeliima siis toimi. Siihen tarvittiin vain käsien pesu ja otollinen kohde. Pehmeämpi paperi kuin albumissa. Tarkistin äsken albumissa olevien kuvien tilanteen. Ihan kivasti ne olivat liimaantuneet. Joka ainoa kuva oli kiinni silkkipaperissa. Kääk ja byäää. Vielä minä selätän tämän urakan. En kovin helposti anna periksi. En ainakaan tällaiselle liimapuikon perhanalle.

Matkalla juhlapaikkaan kuuntelin vanhimman lapsenlapseni, tyttären pojan juttuja. Tuli mieleen, että eikö teinejä voisi pitää nukutettuna niin kauan, kuin murrosikä kestää. Vaikka kymmenen vuotta. Herätettäisiin sitten, kun järkeä on kasvanut edes vähän. No, joissain tapauksissa herätystä ei voisi ajatellakaan ennenkuin on vaihdevuosien aika ja siinä kyllä menee elämä totaalisesti hukkaan. Nukuksissa, ettei ehdi tekemään tyhmyyksiä. Taidan tyytyä tässäkin asiassa Taivaan Isän suureen viisauteen. Ehkä ajatuksessani oleva pikkuinen tolkku vaatii kuitenkin hieman hiomista. Ehkä se oli suorastaan typerä. Ehkä sitä ei olisi kannattanut edes kertoa. Ehkä. Syntymäpäiväsankari oli tehnyt ihan itse kakkupohjan. Siinä kakkupohjaa vatkatessaan oli Erin saanut vatkaimen vispilät sotkeutumaan hiuksiinsa. Vähänks nauratti. Samalla tuli mieleen oma joululahjani joskus kauan sitten. Mieheni oli ostanut minulle harjakihartimen, jota heti jouluaattona päätin kokeilla. Istuskelin iloisesti sängyn laidalla ja kihartelin pitkää tukkaani, kunnes kiharrin pasahti hiuksiini niin totaalisesti, että irrottamiseksi piti koko vekotin purkaa osiin. Kääk. Itkin harmista ja Vesan suupielet nykivät hänen selvitellessään katastrooffia.

Minulla on fiksut lapset ja lasten lapset. Olen heistä kaikista kovin ylpeä. Haluaisin varjella heistä jokaista kaikista vaaroista, joita elämä sisältää, mutta en voi. Minun pitää toivoa vain sitä, että he selviytyisivät kaikista kommelluksista ja haasteista, joita elämä heille kullekin tarjoilee. Minä toivon sitäkin, että heillä kaikilla riittäisi rakkautta. Niin itseään kuin kanssakulkijoitaankin kohtaan. Sen ja hyvän tahdon avulla jo pääseekin pitkälle. Ihan perille saakka. Enkeleitä meidän kaikkien elämään. Sitä minä toivon!!

Hyvää äitienpäivää kaikille äideille. Olen tehnyt kaakkupohjan ja Niilo on sen luvannut täyttää ja koristella huomenna aamulla. Mikäs tässä on äitinä ollessa, kun pieniä apulaisia on mäki täynnä. Heinäkuun alussa syntyy kuudes. Voi minua onnekasta. Voi meitä onnekkaita. Minua ja Vesaa.

Oi, ihana Suomen maa. Voi pieni kotini ja kaikki rakkaat. Reissaaja on palannut yhden yön yli kestäneeltä reissultaan. Palannut, siis, ei palanut. Tallinna näytti parastaan ilmankin puolesta. Niin lämmintä, kaunista ja aurinkoista. Jo vain kelpasi Suomituristin kulkea Tallinnan katuja.

Lähtöpäivän aamulla oli herätys jo vähän ennen 4, mutta ihmeekseni se ei tuntunut ihan kamalalta. Matkajännitys sai ehkä sen aikaan. Aamupuuro, aamukahvi ja aamutoimet. Vesa vei minut Köyliöön, josta luokkakaverini kanssa lähdettiin Huittisiin. Luokkakaverini mies oli kuskina. Linja-autossa olivat meitä odottamassa Porista lähteneet luokkakaverimme ja opettaja. Vähän ihmettelin, kun Huittisista linja-autoon astuessamme meidän piti maksaa matka. Kolme opiskelijoista oli edellämme ja he maksoivat matkan itse. Yritin mutista, että me olemme koulun matkalla, koulu maksaa matkan, mutta kuski ei sitä noteerannut ollenkaan. Vasta kun me viisi, jotka Huittisista autoon nousimme, olimme maksaneet ja kuski oli hypännyt ulos autosta ansaitsemalleen tauolle, vasta silloin nostin ääntäni niin että opettajakin kuuli. Kysyin, että pitikö meidän tosiaan maksaa matka itse, että eikö olisi kannattanut ottaa meno-paluuta. Opettaja vastasi että eieieieieiei, meidän matkamme on maksettu jo Porissa ja kuskinkin piti tietää, että sellaisia opiskelijoita, joiden matka on jo maksettu, tulee Huittisista. Whaat? Todella erikoista. Miksi sitten kuski ei ottanut höpinöitä kuuleviin korviinsa? Ei voi käsittää. Huutelin sitten välittömästi ulkona olevalle kuskille että hei… meidän matka oli jo maksettu, mitäs nyt tehdään. Arvatkaas mitä. Asiakaspalvelija repesi liitoksistaan. Voi vittu, voi vittu. Sitä hän hoki ja alkoi näppäillä kassakonetta. Tästä täytyy tehdä korjaus. Joo-o. Sen verran minäkin tajusin, mutten sitä, että se korjauksen tekeminen oli niin ylitsepääsemättömän tuntuinen homma. Minä olin maksanut rahalla, joten minä olin se helppo nakki, mutta toiset olivat maksaneet pankkikortilla ja heille tuli muutama allekirjoitettava kuitti. Se koko häslinki kesti noin viisi minuuttia, joten ei mikään ihan kauhea katastrooffi. Pyytelin sitten jälkeenpäin vuolaasti anteeksi ja kuskikin rentoutui silminnähden. Onneksi ei häneltä poksahtanut verisuoni, mitä alun perin ehkä justiin eniten pelkäsin. Mietinkin, että miten ihmeessä hänestä tuntui niin kaamealta se kuittien korjaus. Jos hän ei olisi sitä saanut onnistumaan, ei se varmasti olisi ollut mikään ylitsepääsemätön katastrooffi korjata jälkeenpäin. Eihän!?

Söin laivalla puuroa ja vetelin tuimaa kaffetta. Yleensäkin menomatka sujui todella nopeasti yleisen ihmettelyn merkeissä. Ei tullut aika pitkäksi, kun maalaisminä ihmettelin maailman menoa ja seurasin muita matkustajia. Ja he ihmettelivät minua.

Tallinnassa meille oli varattu huoneet hotellista. Vana Viru. Todella siisti hotelli. Ystävällinen henkilökunta ja kauniit huoneet. Veimme matkalaukkumme huoneisiin ja lähdimme tutustumaan psykiatriseen sairaalaan. Aulassa odotellessamme yksi henkilökunnasta tuli kysymään, että miksi menemme sinne sairaalaan, onko meillä joku erikoinen syy.. kerroin, että olemme lähihoitajaopiskelijoita ja haluamme tietää, minkälaista Viron sairaalassa on. Tämä ystävällinen henkilökunnan jäsen herahti nauramaan ja takoi etusormellaan päätään ja sanoi että niin niin, kylla ma tietaa, että ei teilla ole propleemia taalla. Jassoo juu. Ehkä ei ole propleemia ihan niin paljon, että tarvitsisimme sairaalahoitoa, mutta pikkuisen väljää kuuluu ollakin, ettei ole elämä turhan tiukkaa. Eiks juu.

Psykiatrisen sairaalan tutustumisen jälkeen lähdimme shoppailureissulle. Tuliaiset olivat päällimmäisenä ainakin minun mielessäni. Ostin lasten lapsille t-paidat Jack & Jonesista. Joo. Tiedetään, tiedetään. Samoja saa Suomestakin, mutta kun minua ei kerta kaikkiaan kiehdo kolmen euron erikoispaidat, jotka saattavat kestää vain suuruksesta puoleenpäivään ja tiesin näiden ostamieni paitojen olevan mieleisiä, niin mikä jottei… ostin myös syntymättömälle lapsenlapselleni kesähepeneen. Voi, kuinka ihanaa, meille tulee vauva! Shoppailureissussa väsyneitä jalkoja oli aivan pakko lepuuttaa paikallisen superhypermarketin baarissa. Niin tylyä asiakaspalvelua kuin siinä saimme, en tiennyt olevankaan. Ei auttanut suomen solkotus, eikä englanti. Myyjättäreltä oli unohtunut käytöstavat ja hymy aamulla kotiin, ei voi mitään. Tilannetta ei suinkaan parantanut ollenkaan se, kun lähtiessämme kaadoin ahterillani viereisen baarijakkaran aika kolinalla lattialle ja jakkara hajosi kahteen kappaleeseen. Siinä sitten henkilökunnan tapituksen ristitulessa yritin ruuvata istuinta takaisin kehikkoon ja kokosin itseni jotta voisin lähteä arvokkaasti pois. Kääk.

Illalla lähdimme syömään oppaanamme toimivan opettajan meille bongaamaan ruokapaikkaan. Oli niin mukava olla samassa porukassa ja naurua riitti. Osa luokkakavereista halusi illalla myöhään saunaan ja minäkin olisin voinut muuten mennä, mutta jalkaparkani sanoivat että nyt on aika mennä nukkumaan. Soittelin vielä illalla miehelleni ja tilasin häneltä aamuherätyksen. Voi, kuinka ihana oli herätä puhelimen soittoon. Vesaa jännitti, kun hänellä oli uusi kahden viikon sytostaattihoito alkamassa seuraavana päivänä. Minä häntä lohduttelin ja kerroin, että hyvin se menee, olen hengessä mukana ja illalla tulen kotiin.

Maukkaan aamupalan jälkeen lähdimme vielä viimeisille ostoksille ja sen jälkeen keräännyimme hotellille. Vielä silloin henkilökunnan ystävällinen setä palasi luokseni ja kysyi, että miksi kävimme siellä psykiatrisessa sairaalassa. Kerroin, että opiskelemme lähihoitajiksi ja olemme valinneet osaamisalaksemme päihde ja mielenterveysalan. Sitten hän halusi kertoa minulle, että hänen vaimonsa, entinen vaimonsa, on sairastunut skirsofreniaan. Sanoin hänelle, että voi harmi, se on ollut todella hankalaa ja vaikeaa puolisolle. Hän kertoi, että siksi heille tuli ero ja sanoin, että se on ihan ymmärrettävää. Minusta tuntui, että hän halusi kuulla, ettei hän ole tehnyt mielestäni mitään väärää, vaikkei ole jaksanutkaan elää sairastuneen vaimonsa kanssa. Hotellilta me lähihoitajaopiskelijat lähdimme yhdessä kohti satamaa, taksilla. Huoh. Kasseja ja pusseja oli kertynyt sen verran kuljetettavaksi, että vein laivalla nyssäkkäni tavarasäilytykseen. Sen parempaa sijoitusta tuskin koskaan olen kahdelle eurolle saanut, kuin painavista kasseista luopuminen ja vapaat kädet.

Söin laivalla luokkakavereiden kanssa seisovasta pöydästä, nam. Alkuruoka, pääruoka, jälkiruoka. Röyh. Jo vain oli herkkua. Vatsani oli aivan killillään, mutta niin taisi olla muillakin.

Helsingissä odottelimme hetken linja-autoa ja kun auto tuli, huokaisimme varmasti kaikki helpotuksesta. Aah. Pääsimme istumaan ja matka kotia kohti voi alkaa. Niin sitä luulisi. Kolme henkilöä puuttui matkustajista ja odottelimme heitä tovin jos toisenkin. Vihdoin nämä matti myöhäiset saapuivat ja matka alkoi. Meidän porukkamme oli aika hiljaista ja väsynyttä, mutta myöhästyneillä oli vauhti päällänsä. Selvisi, että he olivat tulossa Miss XL-kisoista, joissa olivat sijoittuneet hienosti 7 parhaan joukkoon ja Eeva Jaakonmaa oli ollut sitä mieltä, että ainoa oikea voittaja istui siinä edessäni tilittäen epäonnistumiseensa johtaneita syitä. Jo vain kului aika hyvin kuunnellen näitä heidän stoorejaan. Mitä enemmän he tankkasivat voimajuomaa, sitä vilkkaammin he käyttäytyivät. Forssassa pysähdyimme Autokeitaalle, jossa olimme puolisen tuntia. Sen jälkeen matka jatkui rauhallisimmissa merkeissä. Ehkä hampurilaisateria taltutti kisailijoista sen suurimman kärjen, en tiedä, mutta matka jatkui huomattavasti vaisummissa olosuhteissa kohti kotia.

Ilmoitin Vesalle saapumisajankohdan ja lastenlapsille myös. Vesalle siksi, että hän voisi tulla minua vastaan ja lapsille siksi, että saisivat tuliaiset. Jo vain oli mamma osannut jälleen kerran tuoda sopivat tuliaiset. Karkki ainakin kelpasi ja kyllä he kaikki kauniisti kiittivät vaatteistaankin. Voih. Kuinka ihanaa on tulla kotiin!

Olen viihtynyt työssäoppimispaikassani todella hyvin. Olen lähtenyt joka ainoa päivä iloisena ja innoissani töihin. Olen saanut olla osa työyhteisöä ja olen saanut toimia oma-aloitteisesti ja olen huomannut, että työpanostani on arvostettu. Olen viihtynyt niin hyvin. Tällaiseen paikkaan haluaisin tulevaisuudessakin töihin. Voi, kuinka onnellinen olisinkaan. Mutta mikään ei kestä ikuisesti ja ny se on loppu. Se ihanuus.

Leivoin viime sunnuntaina läksiäispullat ja paholaiskaakun, jotka tarjosin viimeistä edellisenä työpäivänäni. Olin päättänyt myös laulaa asukkaille Katri-Helenan kappaleen ”Mun sydämeni tänne jää” . Kun olimme kahvitelleet asukkaiden kanssa, kysyi yksi heistä, että ajattelitko myös laulaa meille? Minä nyökyttelin innokkaasti, jolloin hän totesi, että laula sitten, että päästään lähtemään. Jo vain minä lauloin ja lauluun yhtyi eräs asukkaistakin. Voi kuinka ihana tunnelma. Mulla.

Tänään oli sitten vihdoin herkkä päivä. Laskettu aikani. Viimeinen työpäiväni työssäoppimisen merkeissä. Päivä oli mukava ja keskustelin johtajan kanssa syksyn näyttötutkinnosta, jonka sain luvan suorittaa heillä. Oli keskustelua siitä, että ilmoitan päivämäärän heti, kun saan sen tietää. Voi sitä halausten määrää ja tsemppitoivotuksia. Olen ne kaikki kätkenyt sydämeeni.

Lähdin siis työssäoppimispaikasta avaimet kaulasta keikkuen. Puolen tunnin päästä palasin takaisin ja palautin avaimet. Ulkona istuskeli asukkaita ja yksi heistä seurasi touhujani. Kun otin uuden spurtin autolleni, kuulin takaa: Koitan nyt sitten jo pysyä pois!

Jo vain koitan, mutta vaikeaa se tulee olemaan. Kahdeksassa viikossa ehdin oppimaan reitin työssäoppimispaikkaani ja sain siellä kulumaan seitsemän tuntia joka ainoa arkipäivä, eikä tehnyt heikkoakaan. Rikoin vain yhden tuolin istumalla ja samalla varomattomasti nauroin. Olen siis nauranut itseni lattialle. Nyt olen jäämässä kesälomalle opinnoistani ja tuhlaan kaiken tarmoni ja hoivaviettini Vesaan.

Toipilaani on voinut todella hyvin. Muutaman kerran on ollut vähän huonompi päivä, kun hänellä on ollut kuvottava olo, mutta yleisesti ottaen hän on jaksanut häärätä töitään kiitettävästi. Nyt on ollut viikon tauko sytostaateissa ja uusi kuuri alkaa torstaina tiputuksella, josta jatkuu taas kotona tabletteja syöden kaksi viikkoa. Harmittaa, kun huomenna aamulla lähden luokkaretkelle Viroon, josta palaan torstaina illalla myöhään, enkä voi olla mieheni tukena. Olen kuitenkin mielestäni ansainnut hetken huilitauon ja tiedän, että hänellä on ympärillään omien lasten tuki. Lapsiverkosto. Tuli vähän huono omatunto omasta huililoman tarpeesta, koska mieheni ei saa pienintäkään huilaustaukoa sairaudessaan tällä hetkellä. Kuitenkin kaiken kaikkiaan olemme me molemmat toiveikkaampia, kuin olisi muutama kuukausi sitten uskaltanut unelmoidakaan. Mieheni jopa suunnittelee joka kesäisiä juhlia jälleen kerran. Tirkkelin entiset ja nykyiset asukkaat ystävineen ovat tänäkin kesänä tervetulleet meidän tanhuville elokuun ensimmäisenä viikonloppuna. Silloin juhlimme toivon mukaan toipuvaa miestäni. I hope so.

Nyt mä lähden saunaan ja sit mä pakkaan. Pakatessa huomaan, että peijakas, olis sentään pitänyt lainata naapurista lentolaukku. Punainen lentolaukkuni on häviksissä. Sitten mä alan pakkaamaan tavaroitani hienoon kangaskassiin. Pakatessani kangaskassiani tiineen sammakon muotoon, huomaan, että peijakas sentään, eihän mulla ole sopivia kenkiä. Siis mullahan on kenkiä, mutta ne on kauniita, mutta nyt mä tarvitsen sellaiset, jotka on tarkoitettu kävelyyn. Kävin kenkäkaupassa tänään, mutta en osannut päättää, mitkä ottaisin. Sinne ne jäi alekoppaan ne molemmat mukavat tallustimet, kun minä lähdin kotiin miettimään. No, nyt mä olen päättänyt, että ne olis olleet ne valkoiset kävelykengät, jotka haluan, mutta ne on nyt Harjavallassa ja mää olen täällä kotona kylpytakissa päivittämässä blogia. Seuraavaksi mä kai sitten tajuan, että mä en ole edelleenkään laihtunut tarpeeksi, vaan farkkujen vyötärön ylitse vyöryvä vatsamakkara näyttää pahalta. Eikä mulla ole vaatteitakaan reissulle. Tässä vaiheessa kannattaa ehkä jättää pakkaaminen huomisaamuun, koska kiireessä pakaten kyllä löytyy nopeasti tarvittavat kuteet ja varusteet. I hope so.

Ny mul nousi jo kuume. Matkakuume. 38 ja risat. Se on moro. Palataan asiaan kun palaan suomen maahan. I hope so.

Aamuyöstä kumpikaan meistä ei jaksa enää juhlia… ei todellakaan jaksa. Missä vaiheessa on kiertynyt kehityksen viisari niin, että ravintolaan lähdetään puolen yön paikkeilla. Siihen aikaan heikoimmat sammuivat minun nuoruudessani. Siihen aikaan olivat esiintyvät artistit esiintymisensä puolessa välissä, jolleivät olleet heittäneet koko keikkaa jo niihin aikoihin. Jo on aikoihin eletty. Ymmärrän tietysti, että monessa asiassa olisi tarpeen kultainen keskitie. Eihän voi vaatia, että minun sisäisen kelloni mukaan järjestettäisiin tapahtumia. Varsinkin kun sisäinen kelloni on parhaimmillaan iltapäivän ja illan aikana. Viimeistään 21.00 alkaa tulla väsy. Enkä kuitenkaan haluaisi aloittaa juhlimista heti keskipäivän jälkeen. Juhlimisen aloittaminen 17.00 taitaisi olla liian aikaista, vai olisiko..

Poikkeuksena tästä ovat jokavuotiset elokuun juhlamme. Elokuun ensimmäisenä viikonloppuna kutsutaan entiset ja nykyiset sekä tulevat Tirkkeliläiset puolisoineen ja ystävineen meidän tanhuville. Silloin aloitamme juhlimisen iltapäivän aikaan ja juhlat loppuvat vasta seuraavan vuorokauden puolella. Muistaakseni kuuden hujakoissa viime vuonna. Mutta en ole ihan varma kellon ajasta. Jostain syystä. Juhlan pörinät sekoittavat kätevän emännän ajan tajun niin kovin helposti.  Maarit keittelee kaffeet ja leipoa pyöräyttää tarjottavat pullat. Tirkkelin bändikin on monena vuonna soittanut Vesan verstaassa, jonka Vesa on siivonnut juhlakuntoon. Tämän vuoden juhlista en tiedä muuta kuin sen, että juhlat järjestetään varmasti ja tänä vuonna on aiheena ELÄMÄ! Vesan hoidot ovat silloin ohitse ja toivottavasti ja ihan varmasti toipuminen on alkanut. Ehkä. Muuta en halua uskoa. Toivon, että keksisin helpon keinon saada kutsu kaikille, jotka ovat Tirkkelissä asuneet, mutta vuosi vuodelta kutsujen lähettäminen ja osoitteiden selvittäminen on alkanut tuntua hankalammalta. Pitäisi keksiä jonkinlainen helppo keino. Alasatakunta? Siihen ilmoitus ja sitten voikin luottaa siihen, että ilmoitus kulkisi ystävältä toiselle. Pitäisi ainakin voida luottaa. Yritän myös muistuttaa kaikkia, joita tilaisuus koskee, että elokuun ensimmäinen viikonloppu on Tirkkelitapahtumalle varattu joka vuosi. Helppo muistaa, eikö!?

Tänäviikonloppuna on tiehoitokunnan kokous ja sihteeri on väsynyt hoitamaan hommaansa. Saattaa kyllä olla, ettei siihen pestiin ole kovasti pyrkyä edelleenkään, niin kuin ei ole ennenkään ollut. Mikähän hermoromahdus on minut saanut siihenkin aikoinaan lupautumaan. Mielenhäiriö? Pysyvä? No, ehkä voin sihteerinä olla jatkossakin, jos se tuntuu muista ylivoimaiselta, mutta olishan se kiva, jos sekin pesti kiertäisi osakkaiden kesken… no, ainahan on niin, että vain tietty joukko toimii ja muut.. no, muut eivät osallistu. Kuitenkaan ilman minkäänlaista panosta eivät hommat hoidu. Nuorilla on työ ja lapset ja huusholli ja harrastukset, ihan ymmärrettävää.

Parin viikon päästä lähden luokkakavereiden kanssa tutustumismatkalle Viroon. Olen poissa yhden yön. Päätin, että olen sen irtioton ansainnut ja Vesalla on tukijoukkoja ympärillään, niin ettei hänellä ole mitään hätää. Tuli vaan mieleen passi ja edellisen kerran passin sohlaus, jonka tuloksena minulla oli käsissä kaksi passia, joista vanhemmassa olisi ollut uudempaa enemmän voimassaoloaikaa, mutta ei auttanut itku markkinoilla, oli vietävä kunnollisena tyttönä se vanhempi poliisilaitokselle. Kääk. Pitänee tarkistaa, että on vielä voimassa se uusi passi. Jo vain olisi hupaisaa, jos tälle reissulle meno tyssähtäisi, kun ei olisi passia ensinkään. Sitä paitsi valokuvakin olis ollut siinä vanhemmassa siedettävämpi kuin tässä uudessa. Olenkin ihmeissäni, kuinka huolimattomasti näitä passikuvia räpsitään. Kunhan silmät on kuvassa auki, ei haittaa, minkälainen kuvakulma muuten on kyseessä. Minustakin saa, uskomatonta kyllä, ihan rumankin kuvan kun oikein yrittää. Mielestäni passikuvaa ei pitäisi hyväksyä, jos se on ihan kamala. Paitsi jos se on vain totuuden mukainen. No, kukas senkin sitten ratkaisee. Tällä hetkellä passini kuva on sellainen, että jos sen näytettyäni virkailijalle häntä vähänkään hymyilyttää, aion haastaa oikeuteen hymyilijän. Ihan vaan kiusaamisesta. Ja yksityisalueelle tunkemisesta. Ja ehkä päästän katkeran itkun.

Oih. Hyvää kaunista sunnuntaita teille kaikille. Olen herännyt intoa täynnä, kuin vasta puhallettu vappupallo. Heittelen matot pihalle ja toivon, ettei kukaan hälytä palokuntaa ilmoille kohoavan pölypilven vuoksi. Lähettelen tässä Taivaan Isälle savumerkkejä. Täällä olen, isä Taivainen. Iloisena ja herttaisena. Toiveikkaana ja luottavaisena. Sellaisena, miksi minut loit. Tännepäin voit lähettää siunaavia säteitäsi. Tänne, missä kirkonmenojen aikaan olen innostunut siivoamaan, sori siitä.

Siivoamiseni ei lopu tänään sisätiloihin. On riennettävä myös kuistin kimppuun. En ole koskaan nähnyt nudisti-lintua, mutta sellainen taitaa piileskellä meidän tanhuvilla. Usko pois. Linnun vermeet ovat meidän kuistilla. On pitkät ja pätkät höyhenet. Linnulla taisi olla kevättä rinnassa.

Vertaistuen arvo on pikkuhiljaa valkenemassa toipilaalle. Sytostaattihoidon huonot olot pelottavat ja saavat hänet väsymään. Päivästä toiseen, aamuin, illoin. Voi, kuinka kävi tänäänkin häntä sääliksi, kun hän palasi ulkoilemasta omaan löhötuoliinsa ja huokaili että kumpa tietäisi, onko jotain konstia olon helpottamiseksi. Vastasin hänelle, että olen hänet ilmoittanut syöpäjärjestöihin ja avanneryhmiin, jotta hän voisi saada vertaistukea ja vinkkejä kohtalontovereiltaan. Ymmärrän kyllä ettei hän ole riemusta kiekuen juoksemassa tilaisuudesta toiseen, kun ei ole sen tyyppinen ollut ikinä ennenkään. Uusiin ihmisiin tutustuminen ei vain ole ollut mieheni alaa  ikinä. Mutta ehkä tässäkin asiassa tapahtuu pikkuhiljaa muutos, ehkä näin tapahtuu, toivon niin. Tämä on asia, joka hänen täytyy itse oivaltaa. Minut saa aika pienellä houkutuksella mukaan kaikenlaiseen toimintaan, joten yksin ei toipilaan tarvitse lähteä mihinkään ryhmään. Vinkkejä hän saa parhaiten ihmisiltä, jotka ovat kokeneet samanlaisen kohtalon, kuin hänkin. Tukea myös samanhenkiset ihmiset osaavat antaa toisilleen aivan eri tavalla, kuin esim. minä, jonka omat tunteet vellovat koko ajan pinnalla.

Luulin, että tässä kaiken murheen keskellä luonteeni jalostuisi ja minusta tulisi kaiken ymmärtävä ja kaiken kestävä nainen. Voi, kuinka väärin sitä voi itsensä tuntea. Olen ollut sairauden toteamisen alkushokissa jalostunut ja ymmärtäväinen ja kaiken nielevä, kun olen opetellut elämään vastamäessä miestäni tukien. Olemme olleet viime joulukuusta lähtien sopuisammin yhdessä, kuin ikinä ennen. Sovinnon tekoon on ollut todellinen kiire, kummallakin, jos on vahingossa lipsahtanut poikkipuolinen sana. Lipsahdukset tulevat yleensä minulta. Öy nöy. Pikkuhiljaa mieheni taudista on tullut vähitellen osa arkea. Avanne-venttiili ei enää hätkähdytä ollenkaan ja syöpäleikkauksesta toipuminen on harpannut huomattavan askeleen parempaan suuntaan. Sytostaattihoidot ovat alkaneet ja nyt mieheni aika menee siihen, että hän tarkkailee tuntojaan ja oloaan, että tuleeko sivuoireita, vai eikö tule ja tehoaako hoito paremmin, jos siihen liittyy sivuoireet, vai voiko oksentamatta olla kuitenkin tulossa parempaan kuntoon.

Minä olen jalostumisen korkeuksista palannut maanpinnalle, jossa ne kaikki samat olemattomat pienet asiat ärsyttävät. Luulin niiden kadonneen menettämisen pelon alta, mutta mitä vielä. Siellä ne piileskelivät, sielujen sopukoissa, ne ärsytykset. Olen ehkä vaatinut itseltäni kovin paljon tänä aikana, koska nyt huomaan selviä stressin oireita. Unohtelen asioita ja sohlaan… hyvänen aika.. niinhän olen aina käyttäytynyt, mutta unohdin eilen pankkikortin numeron. Kääk! En ole ennen sitä unohtanut. Paitsi kerran. Olin silloin Kauttualla maksuautomaatilla ja yritin ensin kirjastokortilla saada maksettua laskuja, jonka jälkeen hätäpäissäni yritin pankkikorttiin tyttären puhelinnumeroa. Sillä kertaa ei tullut asioiden hoitamisesta mitään, joten jouduin palaamaan kotiin rauhoittuakseni ja hoidin asian vasta, kun olin kirjoittanut numerosarjan paperille. Mutta se oli silkka vahinko ja sitä ei lasketa, eihän vaan?

Olen aloittanut päiväni leipomalla sämpylöitä, tehnyt hermostuneelle toipilaalle herkkuruokaa ja nyt on siivoamisen vuoro. Mistä tätä hiekkaa ja roskaa oikein riittää kahden aikuisen ihmisen huusholliin. Olenhan jättänyt kissanhiekoistakin välillä puolet jo kauppaan.. Tirskis..

Olin eilen kampaajalla. Ihana Satu laittoi kevät färin päähäni ja tuntui kuin vuosia olisi karissut uuden latvuston mukana kymmenkunta. Ne samat kymmenkunta vuotta, jotka laskeutuivat hartioilleni kuullessani mieheni sairastuneen. Nyt ne ovat häipyneet ja mieleni on jälleen iloinen ja toiveikas.

Katsoin ystävättäreni kanssa vanhoja valokuvia tässä yhtenä päivänä. Voi, kuinka nostalgista. Olen laittanut facebookiin sukulaisteni kuvia ja huomasin vasta, kuinka paljon olenkaan isän näköinen. Samoin kuin poikani Vesa-Matti ja tyttären poika Niilo. Kyllä olisi Matti-vaari jälkikasvustani ylpeä, jos näkisi heidät. Olenkin ajatellut, että laitan hänelle jälleen kirjeen jonain päivänä. Laitan muutaman valokuvan ja kerron kuulumisiamme. Ei haittaa, vaikken saa vastausta, enkä voi olla varma, lukeeko hän kirjettäni, tärkeintä on, että minä olen osoittanut, että olen sinut menneisyyteni kanssa ja olen saanut kaikesta tapahtuneesta voimavaroja tähän päivään. Olen myös miettinyt, että on kovin erikoinen ratkaisu pistää välit poikki kaikkiin lapsiinsa jo silloin, kun lapset ovat murrosikäisiä. Jos olisin itse jättänyt lapseni oman onnensa nojaan, enkä olisi heistä välittänyt vähääkään heidän päästyään ripille, olisin säästynyt monelta surulta, joita aikuisuus ja aikuistuminen tuovat tullessaan, mutta olisin menettänyt kaiken ilon, joita ovat tuoneet lasteni oikeaan osuneet ratkaisut, heidän ongelmanratkaisukykynsä, sinnikkyytensä ja heidän perheenperustamisensa. Voi, kuinka rakkaita voivat olla omien lasten lapset. Heissä näen omien lasteni piirteitä, omia piirteitäni, Vesaa ja sitten myös heitä itseään, joka tekee heistä jokaisesta persoonallisen ja arvokkaan ihmisen. Olen onnellinen, kun olen saanut opettaa heille monia asioita. Huumori on yksi tärkein voimavara, kun elämä oikein keinuttaa. On osattava nauraa niin itselleen, kuin tilanteillekin. Jokaisessa tilanteessa ja asiassa on se hauskakin ja positiivinen puoli. Minun jälkikasvuni ei ole katkeraa, eivätkä he oleta olevansa kaiken arvostelun yläpuolella. He ovat tavallisia, työteliäitä ja rehellisiä ihmisiä. Minun lapseni. Minun lasteni lapset. Me.

Voi Matti-vaari parkaa. Hän ei varmaan edes osaa arvata, kuinka paljon hän olisi saanut elämäänsä lisää iloa, onnea ja toivoa, jos hän olisi ollut kanssamme tekemisissä. Voi voi. Sanotaan, ettei ihminen luonteelleen mitään voi, mutta minä olen sitä mieltä, että meistä jokainen voi kasvattaa itseään hiukan paremmaksi. Tempperamentti on sellainen, jolle ei voi mitään, mutta sitäkin oppii säätelemään, kun on pakko. Ihminen, jolla ei ole tempperamentista tietoakaan, ei varmasti hihku ja pompi ilosta mistään asiasta, eikä ihminen, jolla on tempperamenttia, voi kunnolla peittää innostustaan, kun fiilikset nousevat kattoon. Minulla on tempperamenttia vaikka toisille jakaa, mutta mummelipa opetti sen, että pitää osata käyttäytyä. Kotona, Tirkkelin puskissa minä saan päästää fiilikset valloilleen, kun siltä tuntuu, mutta muuten pitää painaa jarrua joskus kovastikin.. hihi. Joskus, harvakseltaan, kerran viikossa, tai jopa kerran päivässä eivät jarrut toimi ihmisten ilmoilla, mutta haittaaks se? Yleensä jarruttomuudesta on seurauksena iloinen naurun remakka.

Olen kolmen kissan yksinhuoltaja, kun toinen huoltajista on toipilaana. Toimenkuvaani kuuluu kissojen krapsuttelu, ruokkiminen, veden saannin turvaaminen ja paskakikkareiden roudaaminen. Kikkareiden roudaamista varten kannan kissanhiekkaa 16-vuotiaan kissavanhuksen sisävessaan, jota myös nuoremmat kissamme ovat keksineet käyttää. Kun hätä on suurin, on apukin lähellä- periaatteella.

Olen monen kauppareissun päätteeksi lykännyt pelikoneeseen muutaman kolikon. Joskus viivyn koneen äärellä vähän kauemmin ja joskus pääsen kolikoistani eroon äkäiseen tahtiin.

Tein siis ostokseni ja lykkäsin pelikoneeseen muutaman euron. Sain pelata vartin verran, jonka jälkeen kyllästyin ja otin voitot talteen. Harvinaista herkkua sekin. No, ihmettelin, miksi ostoskärryt jumittivat niin kuin pyörissä olisi ollut jotain vikaa. Otin siis vauhtia ja jo vain lähtivät kärryt liukkaasti liikkeelle. Ihmettelin pientä krapinaa, joka kuului selvästi läheltä, mutta jonka lähdettä en pystynyt ihan heti paikallistamaan. Yht’äkkiä katseeni osui kissanhiekkapussiin. Kissanhiekkapussiin, josta oli koko etukylki auki ja josta pikkuhiljaa krapisi hiekat lattialle. Vilkaisin taakseni ja ymmärsin, miksi kärryjä oli ollut lähes mahdoton saada ensi alkuun liikkeelle. Paikassa, jossa olin hetkeä aikaisemmin seisonut, oli kasapäin hiekkapussin sisältöä. Valkoista, paakkuuntuvaa kissanhiekkaa. Myös hiekkakasalta oli selvä polku senhetkiseen asemaani. Oli pakko palata takaisin. Hiekan ritistessä pyörissä. Onneksi S-Marketin ihana myyjätär oli pelikoneiden vieressä asiakaspalvelutiskillä, joten sain esitettyä asiani vaivihkaa hänelle. Ihmettelin ihan ääneen, ettei kukaan ollut sen vertaa voinut minulle vihjaista, että olisi sanonut, että rouvan tavarat on pitkin lattioita, että kannattaisi mennä kiireesti kotiin, niin voisi pussin pohjalle jotain ollakin. Seuraava ajatus oli, kuinka paljon olisi naurattanut, jos olisin moista episodia saanut itse seurata. Olisin ehkä nauranut ääneen. Ehkä. Nyt olen päättänyt, etten naura kenenkään kömmähdyksille ja tilannekomiikka on aivan kiellettyjen listalla. Tai sitten pääsen tästä traumaattisesta tapahtumasta yli. Ehkä.

S-Marketin henkilökunta antoi minulle uuden uutukaisen kissanhiekkapussin, vaikka saatoinhan minä itsekin se säkin särkeä, mutta yhtä kaikki, sain uuden ehjän pussin kotiin vietäväksi. Kyllä nyt kelpaa kissojen pissiä. Oli ihan pakko vielä palata tuomaan ostoskärryt ihan kauppaan sisälle saakka, jotta sain tarkistaa tilanteen. Yleensä jätän kärryt eteiseen odottamaan onnekasta, jolta puuttuu poletti. Olen niin kohtelias. Ja ajattelevainen. Ja perin laiska. Hyvänen aika. Kukaan ei ollut ehtinyt vielä siivoamaan jälkiäni, mutta kovasti oli hiekka levinnyt ympäri lattioita, kassoilta eteiseen saakka. Pienessä hetkessä. Asiakkaiden jalkojen mukana. Voi hyvät hyssyrät. Kylläpä sitä hiekkaa mahtuukin yhteen pieneen pussiin. Ihan koko kaupan lattiallisen verran. kääk!

Mieheni on saanut ensimmäisen hoitokuurinsa eilen ja nyt on toipilaana vällyjen alla, kun paleltaa. Minäpä alan häntä hoitamaan, enkä ihan varmasti kerro tätä episodia. En todellakaan. Ainakaan heti. Paitsi Veksille, kun hän osaa säilyttää salaisuuden.

Vaikuttaako antibioottikuuri sytostaattihoitoon, kysyi mieheni lähtiessään sairaalasta ja sai kuulla, ettei sillä ole mitään vaikutusta hoidon aloitukseen ja sytostaattihoidon ensimmäinen hoitokerta piti olla tänään, 12.4.2012. Kääk! Eilinen päivä meni jännittäessä tämän päivän hoitoa ja sen mahdollisia sivuvaikutuksia. Hammasta purren ja toisistamme tukea hakien päätimme yhteistuumin, että tästä selvitään. Yhdessä. Aamulla joimme vaitonaisina aamukaffetta ja toivottelin rakkaalleni jaksamisia rankkoihin hoitoihin. Hänellä oli aika sairaalaan klo 8.30 ja korostin moneen kertaan, että minulle voi ja pitää soittaa töihin, mikä on tilanne. No, vähän yllätyin, kun hän soitti vähän yhdeksän jälkeen, että hän on tulossa kotiin, eikä hoitoja voitu aloittaa, koska on antibioottikuuri päällänsä. Voi per… ja voi yhden kerran. Vaikka olen monesti kiittänyt sairaalan henkilökuntaa ja hyvää hoitoa mieheni puolesta, olen yrittänyt niellä kiireestä johtuvat kömmähdykset, mutta tämä alkaa olemaan sietorajojen ulkopuolella tämä touhu, eikö ihan oikeasti siellä laitoksessa kulje tieto mitään kautta? Olisimme tietysti itse voineet varmistaa tämän asian syöpäosastolta, kun sitä epäilimme, mutta edelleen naiivisti luotimme sairaalan hoitohenkilökunnan sanaan ja tietotaitoon. Nyt on vähän puhti pois ja keräämme jälleen voimia viikon päästä alkavaan sytostaattihoidon jaksoon. Toivottavasti hoidot silloin alkavat. Toivottavasti lääkäri on paikalla, toivottavasti lääkkeet ovat paikalla ja toivottavasti miehelleni on sairaalaan aika varattuna. Koskaan ei näköjään voi olla mistään liian varma.

Sain vihdoin viimein tarpeekseni tukevasta olemuksestani. Eikä siihen tarvittu kuin vaatekaupassa käynti. Hain valkoisia housuja, mutta koska olen monen äksän ällä, niin vaihtoehdot hupenivat silmissä. Uudet ihanat paukkukankaiset housut olivat myyjän mukaan pientä kokoa, joka tarkoittaa suomeksi että älä edes yritä, niin et pety. Edelliseltä vuodelta myymättä jääneet valkoiset housut olivat taas kooltaan sen verran reiluja, että niihin olisi minunkin pitänyt saada ruhooni kaksikymmentä kiloa lisää ja sitä eivät polviparkani enää todella kestäisi. Ostin siis kaksi puseroa. Olen edelleen ilman valkoisia kesähousuja, mutta ostamattomiin, vasta toiveen tasolla oleviin housuihin sopivat puserot ovat valmiina. Käyn Elisabetissä ostoksilla, siellä on myös reheville naisille kauniita vaatteita ja nyt on pakko todeta, ettei Kauttualla ole enää kuin yksi vaatekauppa, jossa viitsin käydä. Aiemmin oli kiva, kun oli samalla kauppakujalla kahden myymälän valikoima hiplattavana. Mutta minä en viitsi rahojani kantaa sellaiseen kauppaan,  jossa asiakas ei enää ole oikeassa missään kohdin. Hyvänen aika. Onpa jännä katsoa, kuinka kauan sellainen touhu kannattaa. No, oppia ikä kaikki ja ehkä nämä kaikki rutinat menevät tämän toisen myymälän yrittäjien korviin ja EHKÄ he huomaavat toiminnassaan parantamisen varaa. Ehkä. Tai oikeastaan ihan sama. Olen kovin tyytyväinen Elisabetin tuotteisiin.

Olen saanut kimmokkeen. Näin luokkatoverini, joka on laihtunut kilokaupalla vain ja pelkästään jättämällä herkut pois ruokavaliostaan. Kiitos, Tuija! Mietin hetken ja ajattelin, että jo vain se minullekin passaa. Olen syönyt suruuni ja murheeseeni herkkuja jo puoli vuotta ja suurin osa vaatteistani on ratketa liitoksistaan kunhan minä vain avaankin vaatekaapin oven. Venyvällä kankaallakin on rajansa. No, nyt olen laihduttanut tällä systeemillä jo vuorokauden ja tunnen oloni kovin siroksi.

Töissä olen innostanut asukkaita lenkkeilemään perustamalla ns. liikuntaryhmän ja saanutkin muutaman asukkaan innostumaan kunnon kohennuksesta. Osa asukkaista innostuu painostuksen alla ja osa siksi, että haluaa tehdä mielikseni, yksi asukkaista on kohentamassa kuntoaan ja arvostaa yhteislenkkejä, hänen kuntonsa ja jaksamisensa mukaan on suunniteltu meidän urheilutapahtumamme. Joko mainitsin, että näin alkuun meitä urheilullisia on ryhmässä minun lisäkseni 3, mutta toivon kevään kuluessa meidän lisääntymistämme. Näissä virkistyslenkeissämme ei ole pääasia kävellyn matkan pituus, vaan raitis ulkoilma ja yhdessä toimiminen ja keskusteleminen. Näin alkuvaiheissa myös lenkin ajallinen kesto on toisarvoinen asia, joten sekään ei ole noussut kovin ykköseksi tässä hyötyjä laskiessa. Vielä. Ensimmäisen lenkin pituus oli 15 minuuttia ja tänään ehdotin varovaisesti, että voisimme pidentää lenkkiä jossain vaiheessa, mutta kävelisimme kuitenkin fiiliksen mukaan. Se oli oikea veto. Lenkkimme kesti 17 minuuttia. Pituutta en osaa arvioida, mutta haittaaks se?

Ehkä kohta koittaa pyöräilyn aika. Olen joka kevät kaivanut fillarini esille mahdollisimman aikaisin, kunhan vain tiet ovat sallineet pyöräilyn, mutta tänä keväänä olen raottanut ulko-ovea ja tunnustellut sormen päillä ilman lämpötilaa. Jos aurinko on paistanut jonain päivänä, on ollut liian kova tuuli ja jos aurinko on ollut pilvessä, on ollut liian kylmää. Mikä ihme minuun raukkaan on mennyt? Luulisi läskin lämmittävän sen verran, että en olisi näin herkkä kylmälle, mutta ei ole läskiä läheskään tarpeeksi. Vielä. Miten minä raukka olen taas päästänyt itseni tähän kuntoon? Kääk! Kesäksi rantakuntoon tarkoittaa tapauksessani sitä, että jos laitan bikinit ylleni, niin kanssaihmiset eivät luule minun olevan alasti bikinien upotessa kurveihin ja mutkiin. Sitäkin se tarkoittaa, että jos menen rannalle kokouikkareissani, jotka ovat hoikentavan mustat, ei kukaan soittaisi Green Peaceen, että minut pitäisi vyöryttää takaisin veteen. Hyvänen aika, nauroitko, no totta kai nauroit, mutta tulehan minun housuihini niin lakkaa naurattamasta. Jos ei muuten, niin tilan ahtauden vuoksi. Kuukauden päästä olen jo sorja neitonen, uskotko? Minä ainakin uskon. Eikös luja tahto vie läpi kallion, minä olenkin sellainen sisupussi, että oksat pois. Jos minä en laihdu, niin lihotan kaikki kaverini. En tiedä vielä, mihin ratkaisuun päädyn, mutta aloitan tästä omasta kropastani nyt ensi alkuun.

Olen saanut mieheni takaisin kotiin. Antibiuuttia annettiin sairaalassa tiputuksessa suoneen, mutta nyt pitäisi pärjätä nieleskelemällä tabletteja. Toivossa on hyvä elää ja ainakin meillä on kotiapteekki täynnä kaikenlaista rohtoa. Voi kääk! Olen täyttänyt kelan lappuja. Matkakorvauksissa on katto täys, sairaalamaksut alkavat hipoa kattoa ja lääkkeissä sama juttu jossain vaiheessa. Myös C-todistus lääkäriltä on vaiheessa. Siinä pitäisi tulla selville, mihin kaikkeen mieheni tarvitsee apua. Kääk! Myös syöpäjärjestöltä olisi tulossa poliklinikkamaksuihin avustusta, kun vain täytän klaput. Liian paljon lappuja ja lippuja ja liian vähän tietoa. Arvatkaas vaan, kuka hermoraunio ne klaput meillä täyttää ja huolehtii. Sisar tukeva tummatukkainen uhraa viimeisetkin hermon rippeensä näihin täytettäviin kaavakkeisiin. Tässä unohtuu jo vallan pahan taudin sureminenkin välillä kun tuskan hikeä tuppaa ottalohkoon. Paperiroskis on kohta täynnä eiku eiku- tapauksia, mutta minä en anna periksi. Ensi viikolla on joka ainoa lippunen ja lappunen löytänyt oikeaan osoitteeseen.

Siivosin perjantaina ja leivoin mustikkapiirakkaa odotellessani rakastani kotiin. Lapsenlapsista Juuso oli häntä tervetulleeksi toivottamassa. Odotin niin kovasti, että tunteet kasautuivat yhdeksi möykyksi rintapieleen ja kurkkuun, enkä saanut sanaakaan suustani. Hääräsin vain kovasti ja tarjosin kaffetta ja ruokaa. Tervetuloa, rakas, oli liian kova pala sanottavaksi. Kumpikin meistä on niin noviisi tässä tulemisen ja menemisen rutiineissa. Odottelin kuitenkin ehkä pientä halausta, tai jotain osoitusta siitä, että kotiin on kiva tulla ja varsinkin minun luokseni. No, lauantaina kun oltiin käyty asioilla, odoteltuani tätä halaamista kokonaisen vuorokauden, seisoin mieheni edessä jäykkänä kuin rautakanki ja sain sanottua kauniisti, että minä olen tässä, perkele. Mieheni halasi ja sanoi että niimpäs perkele näyt olevan. Sain vihdoin sen odottamani halin, vähän kuin yllättäen, pyytämättä. Hihi. Virittelin saunaan tulia ja lämmittelin pesuvesiä ja mies hääräsi ulkona, voi kuinka tavallista touhua. Niin arkista. Vailla mitään dramatiikkaa. Leivoin myös sämpylöitä. Oli ihan niin kuin mitään kummallista tai kamalaa ei olisi elämässämme ollenkaan. Ihan semmoista tavallista vaan. Kinaakin. Sanoin miehelleni, että olet ollut tosi hankala ja hän ihmetteli että koska hän on hankala ollut. Minä siihen totesin, että olet valittanut kaikesta siitä saakka kun tulit kotiin, ihan pakkasi vesi silmiin kun tätä hänelle selostin, mutta nauruksihan se kina muuttui, kun mieheni otti uunituoreen, vielä lämpimän sämpylän käteensä ja sanoi, että no hyvänen aika, kyllä sä saat anteeksi, jos olet jotain väärin ymmärtänyt. Hemmetti. Hyvä kiukku meni taivaan tuuleen. Ei kiukkua voi jatkaa, jos kerrankin edes hymyilee. Saati nauraa ääneen.

Lauantaina iltapäivällä mieheni mittaili lämpöään ja oli huolissaan. 36,9 ja sairaalasta lähtiessä oli 35,9. Hieman minäkin huolestuin. Hain sairaalan lappuja esille ja tietoa siitä, mistä voisin kysyä neuvoja. Vähän ajan päästä oli jo kuumeen puolella 37,2 ja minä olin ihan varma, että nyt on lähdettävä sairaalaan vaikka ensiavun kautta. Toipilas itse oli kuitenkin sitä mieltä, että odotellaan huomiseen, koska flunssaa ja nuhaa on niin paljon liikkeellä. Totta sekin. Siis edessä oli levoton yö. Kääk. Aamulla oli toipilaan lämpö jo laskenut normaaliksi. Minä olen nyt sitten ihan itse tehnyt diagnoosin, että se oli lemmen leimahdus, joka nostatti lämpöä. Antibiuuuuutit purevat pikkuhiljaa ja toivon, että mieheni on valmiina ottamaan vastaan sytostaattihoitoja ensi viikon loppupuolella. Siihen saakka yritän olla ajattelematta mahdollisia sivuvaikutuksia, joita hoidoista tulee väistämättä olemaan.

Ylpeänä haluan mainita, että Juuso, 12 vuotias lapsenlapsemme on mitä mainioin avannehoitaja. Hän leikkaa laattoja sopivan kokoiseksi ja auttaa toipilasta vaihtamaan avannepussin. Meidän Juuso, joka pienempänä yökkäsi kun oli ihan mitä vaan tavallisuudesta poikkeavaa. Esimerkkinä tästä herkkyydestä, kun Juuso näki ensimmäisen kerran lautasellaan mämmiä, arvatkaas, heittikö vatsan sisällön pitkin keittiön lattiaa. Kyllä vain. Mutta siitä on jo aikaa.

Ehkä tähän normaaliin suhteutumiseen on auttanut sekin, kun olen pyytänyt toipilasta esittelemään avannettaan lapsille ja lasten lapsille, jotta hekin osaisivat siihen suhtautua normaalisti. Ainakin yhden lapsen kohdalla tämä siedätyshoito on toiminut hyvin. Avanne on luonnollinen osa isoisän anatomiaa. Monta kertaa aikuisen oma suhtautuminen määrittelee lapsen suhtautumisen asioihin koko loppuiän ajan. Olen siis ainakin kerran osannut tehdä jotain oikein. Sitä paitsi haluan mainita vielä senkin, kuinka ihana hyrinä tuli mieleen, kun kauppareissulla näin poikani työnantajan ja sain kuulla poikani olevan työteliäs, auttavainen ja luotettava kaveri. Hyvänen aika. Olisiko äitiinsä tullut?! No, kyllä minä sen tiesinkin, että lapsistani molemmat ovat hyviä ja lojaaleita niin työntekijöinä kuin työkavereinakin,  mutta en ole siitä asiasta koskaan heille itselleen maininnut. Mutta kauppareissulta palattuani minä soitin pojalleni ja kerroin, että olet saanut kehumisia ja minä olen sinusta kovin ylpeä. Liian vähän muistamme antaa myönteistä palautetta läheisille ihmisille, mutta minä olen päättänyt tähän asiaan tehdä muutoksen. Minä kerron lapsilleni ja lasteni lapsille, että rakastan heitä ja he ovat ihania ihmisiä. Tämän kannustuksen toivon kertautuvan heidän mielessään ja toivon heidän käyttäytyvän paremmin ja luottavan itseensä. Rakkaus kantaa niin monessa asiassa. Olen niin onnekas kun olen saanut tuntea rakkautta koko elämäni ajan. Kumpa olisin sitä rakkauden tunnetta osannut myös jakaa ja auttaa läheisiäni ja ystäviäni kauniiden ajatusten myötä. Niin, ettei kukaan koskaan olisi totaalisen yksin ja murheellinen. Kääk. Tässäkin asiassa on varaa petrata vielä paljon, mutta minä yritän. Ihan varmasti minä yritän.

Tämän päivän kruunasi matka Poriin ja takaisin. Olin miestäni katsomassa. Soitin mennessäni, että annahan rakkaani tarkat koordinaatit, minne suunnistan. No, ei ollut vaikea rasti, koska osasto oli sama, kuin helmikuussa, kun hänet ensimmäisen kerran leikattiin. Sanoin, että voisitko ilmoittaa hoitajille, että olen tulossa, vaikka ei olekaan vierailuaika. Mieheni tokaisi siihen, että ei tarvitse ilmoittaa. Kun sinä tulet, niin se kyllä näkyy ja kuuluu… Whaat!? Kysyin, että mitämitämitä se tarkoittaa, onko se huono vai hyvä juttu.. Ettekä ikinä usko. Mieheni on antibiuuttihuuruissa, koska hän vastasi, että eikös se mahda ihan hyvä juttu olla. Hän oli päässyt jo huoneeseen, vietettyään vuorokauden käytävällä, kun joka huoneessa oli täysmiehitys. No, löysin hänet kuitenkin… Niin reippaana oli herra Junnila huoneessa 8. Lähdimme kävelemään ja mieheni valitti, että hänellä on aamutakissaan taskussa niin iso reikä, että kännykkä putoaa. Onneksi näkyvä ja kuuluva kätevä emäntä ratkoo ongelmia ajattelematta sen enempää käytännön toteutusta. Kysyin hoitajalta, voisiko aamutakin vaihtaa ehjätaskuiseen ja tokihan se kävi. Käytiin kanttiinissa kahvilla ja pussailtiin, oltiin kuin pahaiset kakarat. Jossain vaiheessa oli miehelläni enemmän huulipunaa, kuin minulla. Jonkin aikaa istuskelimme myös oleskeluhuoneen lähellä olevalla sohvalla, josta eräs hoitaja meidät löysi. Antibioottitippa piti laittaa valumaan ja kuulemma pikkulinnut olivat laulaneet ja kertoneet, mistä mieheni löytyy.

Olin niin jännittänyt mieheni puolesta, että jännitys laukesi päänsärkynä. Sanoin miehelleni, että tulen sinut saattamaan huoneeseen, on pakko lähteä kotiin päin ajelemaan pikkuhiljaa. Mieheni asettui sängylle ja kysyi, että mitenkähän tämän sängyn päädyn saisi korkeammalle. No, meille on koulussa opetettu, miten erään sänkymallin päätyä nostetaan ja lasketaan, mutta malleja on valtavasti, eikä Vesan peti kuulunut tähän osaamiseni sarjaan. Olin rohkea ja reipas ja aloin tutkia sängyn mekaniikkaa. Siinä vaiheessa mieheni itsesuojeluvaisto alkoi nostaa päätään ja hän toppuutteli että ei sitä tarvitse mihinkään säätää, hän pyytää hoitajilta apua. Myöhäistä. Minä hoksasin polkimen, jota painettiin jalalla ja sängyn pääpuoli laskeutui äkkinäisesti alaspäin. Huomasin mieheni pelästyneen ilmeen ja ajattelin, että toki saan kömmähdykseni korjattua, kun polkaisen uudelleen ja yritän kevittää sitä päätypuolta. Turha toivo. Toinen kunnon nykäys ja mieheni oli selvästi kallellaan, pää alaspäin. Kysyin, että voisiko hän mitenkään nousta siitä pedistä ylös, että saisin korjattua erheeni ja virheeni, eikä kukaan näkisi, minkälaiseen karuselliin asetin toipilaan. Ylösnousu oli ymmärrettävästi kovin hankalaa, koska alkuasento oli ehkä hieman epänormaali. Heti kun mieheni oli noussut ylös, otin petipedaalimen käyttöön ja hupsista vaan, sängyn pääty nousi ylös. Ihan niin kuin pitikin. No, mieheni meni sängylle ja minusta asento oli hivenen liian pysty. Kun hän huomasi, että jalkani alkaa tapailemaan poljinta, hän kiireesti ehdotti, että hän voisikin tulla minua saattamaan. Jo vain se kävi ihan hyvin. En voinut mitään sille, että sain justiin siinä kohdassa hysteerisen naurukohtauksen. Ei tottavieköön, ei hyvänen nähköön, oli se näky, ihan totta, teidän olisi pitänyt olla näkemässä kun toipilas riippui sängyssään rystyset valkoisina pitäen sängyn laidoista kiinni. Ei ole mennyt lähihoitajan opit hukkaan, ei tosiaan. Jos en olis käynyt lähihoitajakoulutusta, niin en olis uskaltanut petiin pidelläkään. Buaha…hha…hhhaaaaaaaa. Oho. Anteeksi.

Huomenna menen jälleen miestäni katsomaan ja vien hänelle oman itseni lisäksi aimo annoksen hyvää mieltä ja ehkä jotain .. makeaa ja syntistä. Lakritsaa vaikka!